Kiran turinat

Synnytyksen jälkeistä masennusta lievitettiin eilen toden teolla. Ei neiti muistanut enää pesäänsä ja muita hullutuksia kun sai ihanan mies vieraan kyläilemään. “Tarmo kun on niin ihana.. aaiiivan ihana” Ja sitä pusujen määrää.. voi luoja! Siinä vaihtui elikoiden kuolat moneen kertaan.. kummallista toisten hampaatkin piti pestä ja emäntien nähden vaihdettiin ihan kunnon kielareita.. Mutta sitähän se nuori lempi on.. käsi kädessä, ei ku siis, tassu tassussa…

Just on parannuttu hengitystien tulehduksista sun muista niin pitäähän sitä pikku koijjalla aina jotain olla.. Nyt se sitten luulee reppana synnyttävänsä.. huoooh.
Eilen illalla oli tosi levotonta ja Kira ei meinnannut alkaa edes nukkumaan kun nuoli vaan itseään ja kaikkea mahdollista ympärillään, välillä pitkiä aikoja läähätellen. Oli jo eilen huoli että mikäs tuolle nyt tuli, että onko saanut lenkillä jotain myrkkyjä suuhunsa tai jotain vakavaa. Tänään on ollut hieman poissaoleva,  läähättää, on levoton, nuolee itseään, vinkuu ja takimmaiset nisät roikkuu jossain polven korkeudella.

Sitten alkoi jo mietityttämään kohtutulehdus ja soitin vinkkejä päivystäjälle. Vaikka toki päällimmäisenä oli mielessä pahemman laatuinen valeraskaus, mutta kun nuo oireet on aika samoja molemmissa niin halusin kuulla mielipiteen. Heti sen puhelun aikana alkoi hirviä pesän teko vaihe, jolloin kohtutulehduksen saattoi unohtaa ainakin toistaiseksi. Vaikka toinen nyt tyytyväiseltä sängyn takana pesässään näyttääkin niin on kyllä tarkan syynin alla. Eihän sitä koskaan tiiä jos sieltä jotain vaikka putkahtaakin.. ;o)

Niin se vaan taas meijjän neiti mennä tohottaa tuttuun ja ei niin turvalliseen tyyliin. Sairastelut on sairasteltu ja vaikka vielä vähän on tuo fyysinen kunto heikossa hapessa ei se vauhtia haittaa.

Sunnuntaina päästiin ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon reenaamaan ja voi sitä riemua ja tunteiden paloa mikä syttyi Kiran silmiin kun asteli sisään reeni halliin. Lyhkäiseksi tarkoitettu reeni jäi suunniteltuakin lyhemmäksi kun neiti sai väsytettyä itsensä totaalisesti tohottaessa.. sivulle käskyn kuultuaan koira hyppi kahdella puolentoista metrin korkuisella tasajalka hypyllä mamman viereen ja tärisi innosta oottaessa makupalaansa.. Kun ei kahteen viikkoon ole roppaansa liikuttanna nii tietäähän sen miten käy kö alkaa tuolla lailla tohottaa..

Siinä sitten pari päivää palauduttiin vajaan 5 minuutin tottisreenistä ja seuraava pyrähdys oli keskiviikkona agility reeneihin.. ei jösses. Oli siinä taas hallintaa kerrakseen. Koiralta hävis tyystin korvat kun halliin pääsi, olis pitäny ryykätä joka esteelle heti nyt ja päätä pahkaa.. Ja sattuihan siellä taas.. Kiran kanssa ei oltu koskaan aiemmin menty puomin yli (Siis se sillan näkönen hökötys) ja tehtiin sellanen “makkarajälki” esteen yli. Kira vähän katteli jotta ootko tosissas että tuohon pitäs mennä, mutta kyllä se pikku hiljaa alko siitä edetä ja puomi huoju hullunlailla kun koira jolla ei vielä ollut yhtään tasapainoa meni täristen ja välillä kokonaan pysähtyen eteen päin (Siis ihan paniikissa) JA SITTEN Kira alkoi siinä juuri puomin keskikohdalla horjahdella, yriti sitä kädellä vähän tukea mutta mitempä tuet tärisevää koiraa joka seisoo minua lähes kaulaan asti yltävän puomin päällä. ELI siittä se alako sitte putoamaan ja minähän fiksuna likkana siinä jotta “koiraan ei saa sattua” ja suuri elkeisen pelastajan ottein ryntäsin ottamaan koppia.. Niiii-in otappa koppi kun epämääräisesti horjuva, sätkivä ja tärisevä lähes 40 kiloinen elikko lähestyy valon nopeudella kohti maankamaraa. Sain minä vähän käsiäni välliin ja pehmennettyä laskeutumista kyljelleen kenttään. No Kiraa varmaan hirrrveesti lohdutti mun uljas uhrautuminen siinä vaiheessa kun tasa painoni horjahti tuoksinassa ja tallasin juuri kyljelleen maahan laskeutuneen elikon tassun päälle.. –> Minä kiroan hiljaa,kun selkää vihloo ja vasenkäsi kieltäytyy toimimasta( Revähti) Kiran noustessa v*ttuuntuneen näköisenä kentän pinnasta, koko vartalo ravistus ja täyttä häkää takaisin puomille jotta “Jumalauta, Sinne jäi mun makkalat!”

No neitin vointi alkaa pikku hiljaa parantua ja kukkuu jo ylhäällä pitkiä aikoja.. huokailee ja katselee mammaa jotta eikö tässä nyt vois jo jotain tehdä. On ruennut pikku pirulainen jo keksimään ilkeyksiäkin.. varastaa pöydiltä, syöden mm tee pussin.

Mutta mitäpä ei mamma rakkaansa hyvin voinnin ja viihtyvyyden eteen tekisi, eli projektina on kaikki maailman turhamaisimmat ja typerimmät temput osa 1. Pari päivää ollaan nyt harjoiteltu että miten viedään roskat roskikseen ja pienillä apusanoilla ja käsimerkeillä tyttö osaakin mallikkaasti avata keittiön alakaapin oven, laittaa roskan roska pönttöön ja sulkea kaapin oven.. Ihan tohkeissaan on pikkuinen kun saa jotain turhautumiseensa tehdä,jospas se vielä joku päivä osais imuroida ja tehdä ruoan kun tulen töistä kotiin ;o)

Mutta sitä päivää odotellessa pitäisi keksiä hieman pienempiä jippoja opittavaksi, eli vinkkejä otetaan kernaasti vastaan.

Mitä kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta temppua voisin koiralleni opettaa?

Ja niinhän siinä kävi että meijjänkin super koijja sai pientä virusaaltoa osakseen..

Sunnuntaina Kira köhi jonkun verran ja meni jonnin aikaa ennen ku älysin että pikku reppana yskii. Hieman oli neiti apaattisen oloinen ja nukuskeli, eikä oikein kävely lenkitkään maistuneet. Katseli vaan pihalla mammaa silimiin jotta eikö mentäs sisälle..

Maanantaina olotila paheni niin että koira jaksanut enään kunnolla yhdenkerroksen verran portaita nousta ja hengitys oli todella vaikean näköistä ja kuuloista. Siitä sitten hetimmiten soittamaan kaikki eläinlääkärit läpi jotta mihin pääsisi ja päästiinkin Lemmikkiin jo samana päivänä.

Kira oli lääkärissäkin niin väsynyt ettei jaksanut rimpuilla vastaan toimenpiteiden aikana ja lääkäri täti tuumikin että eihän tämä koira lääkäriä pelkää vaikka niin olin etukäteen varoitellut (sekin jo kertonee kuinka voimaton ja väsynyt koira oli) Lääkäri määräsi meille15 päivän antibiootti kuurin hengitysteiden tulehdukseen ja kehoitti koiraa olemaan kaksi viikkoa sairaslomalla eli koiraa ei saa liikuttaa eikä se saa hengästyä… Jaaaaaaa, että meijjän neiti kaks viikkoa 4 seinän sisällä eikä saa riehua… HHHMMMMMMMMMM!!!!

Tuli kalliiksi lekuri reissu kun piti suorilta mennä eläintarvike kauppaan ostamaan 50€lla uusia aktiivi leluja toipilaalle.. Ja ainakaan vielä luulojeni vastaisesti ei ole juuri ollut leluille käyttöä kun neiti vaan nukkuu ja tulee välillä mamman kainaloon hoidettavaksi.. voi toista, nytkin kuuluu taloa tärisyttävä kuorsaus eteisen lattialta.. väsynyt enkeli.

Eilen oli taasen agilityn vuoro ja siellä opeteltiin valssi askelia ja muuta mukavaa. Elikko loikki esteiden yli ihan tohkeissaan ja välillä unohtui ponnistaa matalahkon esteen kohdalla ja rima raahautui mahan alla mukana, mutta se ei vauhtia haitannut kun oli niin kivaa. Saatiin jopa tehtyä kolmen jutun sarja ihan onnistuneesti, koira sujahti putkeen ja siittä esteen yli valssi askelein takaisin putkeen ja palkka.. Voi vitsit kun tuo elikko nauttii hörö korvat kohti kattoa ja tapittaa koko ajan mammaa silimiin jotta sano ny jotaki.. sano liis jotaki..

Eilen sitten Minna (ohjaaja) ihan lopuksi osoitti A-estettä koirillemme ja tuumaili että mennäämpä pari kertaa yli niin jää hautumaan. Minä jo siinä vaiheessa aattelin että jos häipys vähin äänin, mutta mihimpä siitä jono muodostelmasta olis voinu karata. Sitten oli meidän vuoro ja Minalle tuumasin että ei olla tällaista estettä aikaisemmin kokeiltu niin Minna vaan että menkäähän nyt yli vaan! Kira lähti kyllä ihan hyvää vauhtia kohti estettä ja nousikin hieman loivennettua A:ta noin metrin verran kunnes päätti että paljon turvallisempi kun hyppään tästä pois ja minä koiraa koppailen.. huooh. Ja uusi yritys, YLI YLI YLI.. Ja suoritus parani huomattavasti mutta elikko hoksasi nyt A-esteen harjalla jotta “Ainoa tie alas on hypätä mamman harteille” Siinä sai vähän rempoa niin minä kuin Minnakin että saimma elikon tassut irti kuristus otteesta kaulani yrmäriltä ja laskeutumaan esteen oikein. Toista kierrosta mentiin niin mulla alkoi jo vähän hirvittää että jos se tuolta ottaa ja roikasee niskaa. Vähän jännittynein mielin edettiin mutta Kiralla näyttikin olevan kiire esteen yli.. Korvat luimusa ja puoli paniikisa mitää noppeemmin meen yli sitä noppeemmin se on ohi!

Käytiimpä tuossa männä iltana reipas lenkki ja tapamme mukaan tuossa viimeisellä pyörätien pätkällä otettiin sellasia tottiksen omaisia leikkejä.. Tuo elikko kun rakastaa ihan hulluna lumi/jää paakkuja, otan Kiran sivulle seuratan pienen matkan ja jäävä liike, koiran jäädessä istumaan tai makaamaan kävelen seuraavalle lumipaakulle, vapautan koiran ja potkaisen paakkua eteenpäin..

..Siinä sitten istuttiin ja potkittiin eikä emäntä älynny juurikaan eteenpäin katsella ku niin tohkeissani muka reenailin. Koira jäi hienosti makaamaan ja vapaakäskyn kuultuaan pyyhälsi hiton moista kyytiä ohi minusta ja pienestä jääkikkareesta joka vieri edelläni.. Viereisellä pihalla oli nähtävästi juuri käyty aurailemassa ja korkialta vallilta oli vierähtänyt keskelle pyörätietä sellanen järkyttävän kokoinen lumi murikka, Huooh! Kira tietenkin intopinkeenä aarteen kimpusa ja minä yritän koiraa repiä siittä pois ku muuan ihiminen yritti ohi kulukia.. Neiti vaan mielissään tömistelee etujaloillaan murikkaa ja kaivaa ja kaivaa ja kaivaa. “Ala tulla jo!” ja ei mitään,aloin siinä sitten pikkasen jo nykimään että nyt mennään nii Kira nostaa tyynen rauhallisesti etutassut minua napaan asti ulottuvan murikan päälle ja kattelee mua pää kallellaan “Eikö otettais äippä tää mukaan ja potkittas mennesä!”