Kiran turinat

No nyt Kirppuli kotiutunut.. elikko hoksasi että tää on sittenki ihan kiva paikka kun täälläki pääsee reenaa ja ruokaaki saapi lähes joka päivä..

Sunnuntaina mentiin Katjan ja koissujen kanssa vähän metsään jäljestelemään ja esineitä ehtimään, seuraavana päivänä mentiinki tottistelemaan. Tiistaina Hanna ja Ruu esitteli meille petikon kentän tottiksen merkeissä. Torstaina olikin taas mettäreenien aika. Henna, Jouni ja Katja seuranamme ajelimme jonnekkin tosi, tosi kauas ja liikkuva tavaratalomme kesti kuin kestikin koko matkan, tosin välillä oli molemmat tossut kaasupolkimella ja nokka tuulilasissa kun Katjalla oli vauhtia taas aivan liikaa.. ku ei se mun kottero kulje kuin nipin napin 120km/h alamäkeen myötätuulella.. (Eli siis ihan passeli auto mulle ;) ) Kirakin meni jäljen jälkeen toistakertaa elämässään valmiiseen esineruutuun, kovasti tyttö teki töitä ja ensimmäinen löytyi vaivatta… mutta kun joku oli vieny sellasen täysin haisemattoman silimälasi kotelon sinne takanurkkaan niin eihän meijjän neiti sitä löyvvä, höh , saatika sitte että pieni koijja vois ymmärtää että esineruudussa esine voi olla ihan lähelläkin..

“Missä V****sa ne rojut on ?? ”

Mutta onneksi Jouni oli niin ihana että meni Kiran kaveriksi ettimään sitä typerää koteloa niin sai mamman pikku mussukin jotain syödä sille päivää…

Tänään käytiinkin vierailevina tähtinä hakureeneissä ja voi äitin rekkua.. ihan kamalan kauhia vieras mettä ja ihan vieraita maalimiehiä ja vielä suurin osa siis todellakin miehiä.. Mamma kerkes jo koissun hyvin hakkua ennen reeniä ja toinen teki hommat niin mallikkaasti kuin suinkin voi.. ehkä.. siis EHKÄ siitä tuleekin joku kaunis päivä hakukoira..

Niin vaan selevittiin hengissä perille asti, hieman väsyneenä ja ruhjeilla kylläkin. Keskiviikkona  isän kanssa pakattiin Oulussa minun pieni elämäni muuliin ja venetteen. Hieman sai ahtaa ja auto olikin kattoa myöten täynnä ja peräkärrin kuomuakin sai vettää koko elopainollaan alas, persus asfaltilla ja kantapäät perälauvvalla.  Kun kärri oli saatu väkipakolla suostumaan tahtoomme otettiin suunta kohti etelää keskiviikko iltana yhdeksän aikoihin.

Varhain torstai aamuna revohka saapui elämänsä ensimmäistä kertaa paikkaan nimeltä Nurmijärvi.. eli ei ollut mittään tietoa mihin mennään. Kun vihdoin sain avaimet tulevaan asuntooni oli ensijärkytyksen vuoro, parvekkeen alla on enemmän liikennettä kuin Oulun keskustassa konsanaan, enkä etes narraa yhtään.. Kyllähän tuota tuli mietittyä jotta mitenkä tämmöseen älämölöön tottuu vaan eipä mittää kun nyt ekka kertaa on sen verran helle hellittäny että saapi vähän räppänöitä pienemmälle niin eipä sisälle kuulu juur mittään. Ja kaikista huvittavinta tässä muka niin kaupunkimaisessa betonipunkkerissa on että kun etupihalta suuntaan kulkuni pois päin päätieltä alkaa jo 100m jälkeen tulla peltoa, lehmiä, hevosia ja lampaita.. ihan kunnon maalais itylli siis.. ingen paniik, nyt kun on tavarat suurinpiirtein paikoillaan niin alkaa jo tuntua että eiköhän me Kiran kanssa tästä vielä koti saada.

Kirakin on hyvin sopeutunut paikkaan.. kun on tutut tavarat ympärillä ja pihapiiri tuttu niin voi alakaa jo vähän elvistelemään ;D